Suomalainen triathlon lähti liikkeelle Joroisista kesällä 1983, jolloin järjestettiin ensimmäinen Suomen teräsmieskisa. 40 vuodessa lajissa on tapahtunut paljon. On ollut maagista nostetta, syviä kuoppia ja muutamaan kertaan laji on päästellyt kuolin korinoitaan, mutta silti onnistunut kuitenkin pelastumaan.
Tässä artikkelisarjassa ei kerrata suomalaisen triathlonin historiaa alusta saakka, koska sitä on kerrattu moneen kertaan. Aiheesta on vuonna 2018 ilmestynyt kirja, jonka ovat kirjoittaneet ja koonneet Juuso Kutvonen ja Kalle Kotiranta.
Tässä artikkelisarjassa paneudutaan pääasiassa niihin asioihin, mitä tapahtui vuosien 2004–2024 välillä. Kirjoituksessa avaan henkilökohtaisella tasolla niitä taustoja, jotka ovat johtaneet siihen, että triathlonista muodostui itselle jopa jollakin tapaa yksi elämäntyö. Oma toiminta triathlonin parissa on ollut enemmän harrastustoimintaa kuin varsinaista työtä. Muutamaan otteeseen pelkkä vapaa-ajan käyttäminen lajin pariin ei ole riittänyt, vaan sitä on päässyt tekemään ainakin osittain työkseen.
Oma triathlonura
Triathlon keräsi sen alkuaikoina ja sitten myöhemmin Pauli Kiurun menestyksen myötä lajin pienestä koosta huolimatta paljon median kiinnostusta. Triathlon oli vielä tuossa vaiheessa varsin uusi tuttavuus perinteisten lajien rinnalla. Jotenkin triathlonin mystiikka sekä hurjat suoritukset kolahtivat suomalaisten mielenmaisemaan.
Itse olin seurannut triathlonia lähes sen alkuajoista lähtien. Ensimmäinen kosketus lajiin tuli vuosien 1987–1988 tietämillä, kun ajoimme Kuopio Games -yleisurheilukisoihin Joroisten ohi, samaan aikaan kun teräsmieskisojen viikonloppu oli tuloillaan. Kisoja ei päästy katsomaan, mutta jotain maagista tapahtumassa oli jo ennen kisaa, ja tunnelman pystyi aistimaan lyhyellä katselmuksella.
Oma ensimmäinen triathlonstartti toteutui kesällä 1991 Ikaalisissa. Olisi varmasti toteutunut jo aikaisemmin, mutta välineisiin ei ollut oikein rahaa ja toisaalta lapsille ja nuorille oli silloin tarjontaa verrattain vähän.
Ikaalisissa järjestettiin 1990-luvulla Ikaalinen Spa -triathlon, jossa tein muistaakseni 18-vuotiaiden sarjassa ensimmäisen startin, vaikka itsellä oli siinä vaiheessa ikää 14 vuotta. Kilpailumatkat olivat 500 m uinti, 20k m pyöräily ja 5 km juoksu. Sijoituin kolmanneksi, joka ei ollut suinkaan innostuksen suurin buusteri, vaan tunnelma, joka kisoissa oli.
Kilpailun järjestelyt olivat erilaiset kuin mihin olin hiihto- tai yleisurheilukilpailuissa tottunut ja se, että kilpailun jälkeen pääsi Ikaalisten kylpylään, oli ainakin siihen aikaan nuorelle pojan klopille iso juttu. Kova juttu oli myös se, että palkintoja olivat jakamassa menestyneet triathlonistit Katariina Ebeling (nykyinen Laakkonen) ja Pauli Kiuru. Molemmista on myöhemmin tullut hyviä ystäviäni, jotka ovat sparranneet ja auttaneet lajin kehittämisessä, vaikka eivät siinä ole aktiivisesti olleetkaan mukana.
Isoin asia, joka jäi mieleen Ikaalisten kisasta, oli yhteisöllisyys ja se, miten kilpailijat auttoivat toisiaan. Olimme kisaa edeltävinä päiviä Ikaalisten leirintäalueella yötä. Siellä tutustuttiin oululaiseen lajin harrastajaan, joka antoi nuorelle triathlonin alulle monta hyvää vinkkiä kisaa varten sekä märkäpuvun lainaksi kisaan, koska minulla ei sellaista ollut. Tuo auttamisen henki ja yhteisöllisyys jäi mieleen.
Ikaalisten kisan jälkeen osallistuin samana vuonna muutamaan muuhunkin kilpailuun. Kaikissa oli sama henki, tyypillinen suomalainen kyräily loisti poissaolollaan. Hiihto oli valikoitunut tuohon aikaan omaksi päälajiksi, mutta kilpailin tuon jälkeen aktiivisesti kesäisin pyöräilyn ja triathloninkin parissa. Hiihdossa tuli jonkin verran menestystä, mutta siinä oman vaikeuden tekivät talviset sairastelut ja suksiin liittyvät ongelmat.
Pyöräilyssä ja triathlonissa saavutin monia nuorten SM-mitaleita ja pikkuhiljaa hiihto jäi kakkoslajiksi, triathlonin noustessa ykköslajiksi. Pyöräilyyn omat lahjakkuustekijät olivat ehkä parhaat, mutta pyöräilyn ympäristö ei ollut yhtä houkutteleva kuin triathlonissa. Pyöräilyssä oli pitkät perinteet ja osin aika kyräilevä ilmapiiri, kun taas triathlonin perinteitä ei juurikaan ollut ja ilmapiiri oli kannustava ja yhteisöllinen.
90-luvulla kierrettiin kisoja ja leirejä niin Suomessa kuin ulkomailla. Porukka oli pieni, mutta sitäkin tiiviimpi ja hauskoja sattumuksia jäi muistoihin niin paljon, että itsestään niistä saisi kirjan aikaiseksi. Noilta reissuilta ja matkoilta tarttui myös mukaan vaimo, eli Tiina Boman, johon olin tutustunut jo 90-luvun alkupuolella Vuokatissa. Tiina oli niin ikään pitkään hiihtäjä, mutta triathlon valikoitui myös Tiinan päälajiksi.
90-luku oli Pauli Kiurun ja Seppo ”Nitti” Nuuttilan Lahjomattomat-tallin kulta-aikaa. Pauli oli suomalaisen triathlonin oikeasti suuri tähti, jonka suorituksia ja periksiantamatonta persoonaa arvostetaan maailmalla vielä tänäkin päivänä. Lahjomattomiin kuului myös monia muita varsin menestyksekkäitä triathlonisteja mm. Katariina Ebeling (Laakkonen), Tom Söderdahl, Teemu Vesala, Ghita Jarlmström (Gerkman), Bennie Lindberg, Mika Luoto jne.
Harrastajien määrään nähden Suomessa oli 90-luvulla varmasti kovatasoisimmat triathlonistit maailmassa. 90-luvulla suomalainen triathlon jakautui hetkeksi aikaa kahteen eri leiriin. Nitin porukan menestys ja vuodelle 2000 Sydneyn Olympialaisiin saatu triathlonin olympiastatus repivät porukkaa hieman erilleen. Olympiahuuma sai ainakin hetkeksi aikaa liian suuret mittasuhteet, jonka myötä Paulin ja kumppaneiden tekemää työtä lajin parissa vähäteltiin, eikä sitä lajin sisällä kaikki arvostaneet. Onneksi yhteisöllisyys kuitenkin kilpailijoiden parissa säilyi, koska sen säilyminen on keskeinen asia siinä, että laji pystyi osallistujamäärissä ottamaan myöhemmin suuret harppaukset.
Oma urheilu-urani päättyi 90-luvun loppupuolella. Terveys ei yksinkertaisesti kestänyt niin kovaa harjoittelua, jota laji olisi kansainvälisen menestyksen eteen vaatinut. Sairastelin jatkuvasti, eikä siihen löytynyt mitään syytä, jonka olisi voinut korjata.
Antti Hagqvist
Artikkelisarjan uusi osa aina sunnuntaisin.
