Kun olin päässyt sairaalasta pois ja Tiina oli tehnyt päätöksen siitä, että hän jatkaa triathlonia ja katsoo kuinka pitkälle siivet siinä kantavat, lupasin itselleni ja myös Tiinalle, että teen kaikkeni, että hän voi tavoitella unelmiaan lajissa. Keräsin harjoittelusta kaiken saatavilla olevan tiedon ja keskustelin valmentajien kanssa niin paljon kuin mahdollista. Yritin käyttää kaiken osaamisen ja luovuuden, jotta pystyisimme olemassa olevilla resursseilla tekemään asioita niin hyvin kuin mahdollista.
Tiina menestyikin varsin hyvin, sillä keväällä 2003 hän sijoittui kymmenenneksi pitkän matkan MM-kisoissa Ibizalla. Samoissa kisoissa kesällä 2004 Tiina oli jo viides. Kesän 2004 MM-kisoissa Teemu Lemmettylä nappasi junnujen ikäluokassa maailmanmestaruuden ja tuli banaani lahkeessa maaliin. Banaani päätyi lahkeeseen, koska edellisenä iltana Teemu lupasi tulla maaliin banaani lahkeessa, jos voittaa maailmanmestaruuden. Luotto mestaruuden voittamiseen ei ollut ilmeisesti kova, mutta niin vain 200 m ennen maalia Teemu sai banaanin käteen.
artikkeli jatkuu ilmoituksen jälkeen
artikkeli jatkuu
Mainittakoon vielä, että Tom Söderdahl voitti kesällä 2003 pitkän matkan maailmancupin kokonaiskilpailun. Sekään saavutus ei saanut osakseen arvostusta, joka sille olisi kuulut. Kisoista läheteltiin medialle tiedotteita, mutta kun siitä vastuussa oli allekirjoittanut, niin kyseessä oli melkoista amatöörin puuhastelua.
Tiinan MM-pronssi vuonna 2005
Kesän 2004 jälkeen Tiina pisti tavoitteeksi MM-mitalin kesän 2005 kisoista, jotka pidettäisiin Tanskan Fredericiassa. Tiinan harjoittelukausi sujui pääsääntöisesti hyvin, vaikka toki erilaisia vaikeuksia oli kauden aikana. Itse kilpailussa Tiina onnistu tekemään kunnonmukaisen suorituksen, sijoittuen kolmanneksi, edellään Belgian Kathleen Smet, jolla oli urallaan jo mm. kaksi Euroopan mestaruutta olympiamatkalla ja olympiakisojen kuudes sija sekä Mirinda Carfrae, josta tuli myöhemmin mm. Havaijin IRONMAN ja IRONMAN 70.3 -voittaja.
Tiinan pronssi oli ensimmäinen suomalaisen saavuttama virallisen MM-kilpailun mitalisija aikuisten sarjassa. Junnuissa Katarina Ebeling oli 1990-luvulla ollut olympiamatkalla niin ikään pronssilla.
Kesällä 2005 Joroisten Finntriathlonia ei järjestetty ollenkaan ja lajin harrastajamäärät olivat kaikkien aikojen pohjalukemissa. Mediaa ei Tiinan, eikä muidenkaan suomalaisten menestys maailmalla kiinnostanut, eli jotain muutakin kuin valmennusta tarvittiin, jotta laji saataisiin nousuun. Yritysmaailman päättäjät alkoivat kuitenkin kiinnostua jossakin määrin lajista, ei niinkään sen näkyvyyden takia, vaan siihen liittyvien päämäärätietoisuuden, arvojen sekä mystiikan vuoksi. Tuo mahdollisti sen, että Tiina pystyi vuodesta 2004 vuoteen 2014 pääsääntöisesti keskittymään ammattimaiseen harjoitteluun.
Keskustelu Seppo ”Nitti” Nuuttilan kanssa vuonna 2005
Tiinan MM-mitalin jälkeen sain hyvin nopeasti puhelun valmentajalegenda Seppo ”Nitti” Nuuttilalta, jonka kanssa olin ystävystynyt. Nitti oli auttanut kaikessa mahdollisessa ja mahdottomassa minua kehittymään valmentajana. Muistan edelleen kuin eilisen päivän ne muutamat pitkät illat ja yöt, joina Nitti kertoi tarinoita valmennuksesta ja elämästä – silloin sain mestarilta oppia.
Nitin puhelu liittyi tietenkin Tiinan MM-kisamenestykseen, hän halusi onnitella myös valmentajaa aiheeseen liittyen. Nitti oli lyhyessä ajassa tehnyt analyysiä Tiinan suorituksesta ja puheesta oli aistittavissa äärimmäinen intohimo, joka Nitillä oli urheiluun.
Jossain vaiheessa harmittelin Nitille sitä, miten huonosti media kirjoittaa triathlonista ja surkuttelin ettei Joroisten kisaakaan järjestetty. Olin varsin tuohtunut asiasta ja kiroilin, miksei kukaan tehnyt mitään? Vaikka Tiinakin kilpaili pääasiassa vuodet 2004–2014 ulkomailla, oli kotimaan ja erityisesti Joroisten kisalla iso merkitys Tiinalle ja toki myös minulle. Tiinahan on lähtöisin Joroista, joten se tekee asiasta vielä merkityksellisemmän.
Tuohon surkutteluun Nitti puuttui välittömästi ja sanoi: ”Antti, valmentajan tehtävä on urheilijan lisäksi nostaa koko laji lentoon. Jos jäät odottamaan, että joku muu tekee jotain, niin sitä saat odottaa hautaan saakka.”
Vanhan konkarin sanat osuivat ja upposivat, ja se pisti miettimään, miten laji voitaisiin nostaa ylös suosta? Jossain vaiheessa vuoden 2005 aikana oli keskustelu siitä, että kesällä 2006 Finntriathlon Joroinen kuitenkin järjestettäisiin ja niin sitten tehtiin.
Finntriathlonin kulttuuri vuosille 2006–2012
Kun Finntriathlon Joroinen päätettiin kesällä järjestää, niin järjestelyorganisaatiossa oli kokemusta ja myös nuoruuden intoa. Itse edustin nuoruuden intoa, ihan samaan tapaan kuin Juuso Kutvonen, joka on tavalla tai toisella osallistunut jokaiseen Joroisten tapahtumaan. Juuso on syntynyt vuonna 1983, ja ensimmäinen kisa meni äiti Helenan vatsassa.
Helena on niin ikään ollut mukana kaikissa tapahtumissa vuodesta 1983 alkaen. Kaikkia järjestelyihin osallistuneita en noilta alkuvuosilta muista ja kaikkien nimien mainitseminen olisi sula mahdottomuus, mutta keskeisessä roolissa olivat mm. Matti Mäkinen ja Kai Järveläinen, molemmat joroislaisia intohimoisia triathlon- ja kestävyysharrastajia. Molemmilla oli jo tuolloin pitkä kokemus lajin parista.
Se, mikä Joroisten tapahtuman järjestelyistä teki silloin ja tekee edelleen helppoa, oli se, että vanhemmat konkarit kuuntelivat ja antoivat vastuuta meille nuoremmille. Tuo ei koskenut pelkästään itseäni, vaan sama luottamuksen ja tulevaisuuteen katsomisen ilmapiiri koski kaikkia. Tuo on harvinainen piirre urheilussa, kunnioitetaan perinteitä, mutta silti halutaan uudistua, eikä mietitä, että näin on aina tehty ja tullaan myös jatkossa tekemään. Joroisten henki toimii myös järjestelypuolella. Uskon, että tämä henki näkyy myös osallistujille, asioita tehdään tosissaan, mutta ei vakavissaan.
Kun tapahtuma käynnistettiin vuonna 2006 välivuoden jälkeen uudestaan, niin osallistujia taisi olla hieman reilut 120, mutta organisaation henki oli kova. Piirtelin tapahtuman jälkeen suuntaviivoja tuleville vuosille ja määrittelin tavoitteita kasvulle. Jossain vaiheessa ”strategiset” suuntaviivat tuntuivat lapsellisilta ja naiiveilta, koska papereihini olin kirjoittanut mm. kasvattaa ja ylläpitää lajissa vallitsevaa hyvää henkeä ja ilmapiiriä, etsiä lajin pariin ihmisiä, jotka tilaisuuksissa keräävät ihmisiä ympärilleen ja jotka ovat aidosti kiinnostuneita lajista.
Tavoitteena oli myös tehdä Finntriathlonin tapahtumajärjestelyistä Suomen parhaita urheilutapahtumia, osallistujien näkökulmasta. Numeraalisiksi tavoitteiksi hahmottelin, että kaikkien aikojen osallistujaennätys rikotaan vuonna 2010 ja vuonna 2013 ylitetään 1000 kilpailijan rajapyykki. Kylähullun maineenhan noista sain, koska eiväthän yhteisöllisyys ja vastaavat liittyneet mitenkään tapahtumiin, ja jos vaihtopusseina olivat perunasäkit, niin tavoite maan parhaasta tapahtumasta oli aika kaukainen haave.
Onneksi emme olleet riittävän älykkäitä kuuntelemaan naureskelua, vaan uskoimme aidosti tavoitteisiin ja lajin kasvuun. Vuonna 2007 saimme jo kasvatettua tapahtuman osallistujamääriä ja mikä parasta, myös tapahtuman laatua saatiin paremmaksi. Pystyimme sanomaan, että eteenpäin on menty. Lajin kasvua edesauttoi myös Tiinan menestys vuonna 2006 ja 2007 Lanzaroten IRONMANISSA, jossa Tiina oli vuonna 2006 naisten pro-sarjassa toinen ja vuonna 2007 nappasi pro-sarjan voiton. Tiinan ja toki muiden maailmalla menestyvien suomalaisten triathlonistien menestys nosti lajin myös mediassa näkyviin, jonka merkitys lajin kasvulle oli merkittävä.
Vaikka kasvu oli pientä, niin olimme päässeet eteenpäin ja aloimme myös saada yhteistyökumppaneita tapahtuman taakse. Laji kiinnosti yrityksiä, vaikka siitä saatu näkyvyys ei ollut kuin murto-osa suurempien lajien näkyvyydestä. Meillä arvontuotto perustui silloinkin sisältöön ja kohderyhmäajatteluun.
Triathlonyhteisö ei siihen aikaan ollut kovin suurin, mutta kaikki ihmiset lajin parissa olivat erittäin sitoutuneita lajiin. Jossain vaiheessa kävimme kertomaan tarinaa siitä, mistä tunnistaa triathlonistin. Ei triathlonistia tarvitse tunnistaa, hän kertoo sen kyllä ihan itse. Tämä kolahti monelle sarkastisena ja varsin osuvan heittona. Lajin parissa olevat ihmiset pystyivät nauramaan omalle hulluudelleen ja se puri hyvin, niin harrastajiin kuin yhteistyökumppaneihin.
Tapamme tehdä asioita tosissaan, mutta pilke silmäkulmassa oli tiedostamattamme hyvä viesti ympäristölle. Yksi keskeinen asia oli myös se, että kaikki osallistujat, olipa sosioekonominen asema tai kuntotaso mikä tahansa, olivat yhtä suurta perhettä, jossa kukaan ei ylenkatsonut toisia osallistujia. Lajissa vallitsi silloin ja vallitsee edelleen kirjoittamattomat säännöt toisten kunnioittamisesta. Ulkopuolisen silmin asian voisi tulkita toisin, koska lajin parissa vallitsee myös vahva ”positiivisen vittuilun” kulttuuri, josta ihan kaikki saavat osansa.
Artikkelisarjan uusi osa aina sunnuntaisin.
